Keltit:

Hakusana ”keltti ” ohjaa tänne. Keltti on myös kylä Kymenlaaksossa.

Keltit on nimitys, jota käytetään indoeurooppalaiseen kieliperheeseen kuuluvia kelttiläisiä kieliä puhuvista esihistoriallisista, historiallisista ja nykyisistä ihmisistä. Nykyisin nimitystä voidaan käyttää myös englantia tai ranskaa äidinkielenään puhuvista ihmisistä, jotka haluavat samaistua kelttiläisiin esivanhempiinsa. Muinaisia kelttejä olivat esimerkiksi kahdentuhannen vuoden takaiset gallialaiset. Nykyisin kelttejä elää lähinnä Britteinsaarilla (varsinkin Irlannissa, Walesissa ja Skotlannissa) ja Ranskan Bretagnessa.

Kelttikäsitteen alkuperä

Kelttiläisiä kieliä puhuvat ihmisryhmät astuivat historian valoon antiikin aikoina, jolloin kreikkalaiset ja roomalaiset kutsuivat näitä kelteiksi (kreikaksi keltoi, latinaksi celtae) ja galleiksi. Kaikki väestöt, joista näitä termejä käytettiin, eivät kuitenkaan välttämättä puhuneet kelttiläistä kieltä. Keltti ja vastaavat termit edustivat antiikin korkeakulttuurin stereotypioita pohjoisen tai lännen barbaareista. Ne eivät kuvaa objektiivisesti tai yksityiskohdissaan luotettavasti kyseisten ihmisryhmien kieltä, elintapoja, kulttuuria tai uskontoa.

On myös epävarmaa, oliko kelteillä itsellään mitään kelttiläisen identiteetin tunnetta tai käyttivätkö he itse tuota nimitystä itsestään. Poliittisesti keltit olivat jakautuneet moniin eri heimoyhteisöihin ja kielellisesti eri murteiden puhujiin. Keltit eivät myöskään muodostaneet kulttuurisesti mitään yhtenäistä ryhmää. Arkeologit uskovat, että kelttiläistä kieltä puhuvilla väestöillä oli jokin yhteys La Tène -kulttuuriin. Kaikki tämän kulttuurin piirissä eläneet ihmiset eivät kuitenkaan ehkä olleet kelttejä, eivätkä kaikki keltit kuuluneet La Tène -kulttuurin alueeseen.

Muinaiset keltit

Kartta kuvaa La Tène -kulttuurille tyypillisten esinemuotojen levintää (violetti väri - La Tène -vaikutus laajimmillaan; sininen väri - kulttuurin alkuperäinen alue). Kuten kartta osoittaa, kelttiläinen kulttuurivaikutus ulottui esiroomalaisella rautakaudella kauas kelttiläisen kielialueen ulkopuolelle aina Valko-Venäjälle saakka.

Kelttiläisen kielen uskotaan syntyneen pronssikauden Keski-Euroopassa maata viljelevän ja karjaa hoitavan indoeurooppalaisen väestön keskuudessa. Keltit luultavasti polveutuvat ainakin osittain varhaispronssikautisen Uneticé-kulttuurin väestöstä. Tämän kulttuurin katsotaan syntyneen noin vuonna 2200 eaa. Kulttuuri esiintyi Tšekin tasavallan alueella, Etelä-Saksassa ja Lounais-Puolassa. Uneticén kulttuuri aloitti kaupan Keski-Euroopan ja Kreikan Mykeneen sivilisaation välillä. Uneticéa seurasi noin 1550 - 1250 eaa. keskipronssikautinen tumuluskulttuuri, jonka tuntomerkkinä pidetään suuria hautakumpuja, tumuluksia. Se levisi Uneticén kulttuuria laajemmalle alueelle, koska oli tätä sotaisampi^[1]. Tumuluskulttuurin sotapäälliköt olivat voimakkaita. Muut kelttien edeltäjät hävittivät pohjoisesta Keski-Euroopasta megaliittikulttuurin^[2].

Tumuluskulttuuria puolestaan seurasi vuosina 1200 - 700 eaa. myöhäispronssikautinen uurnakenttäkulttuuri, jonka alue oli vielä laajempi kuin edeltäjiensä. Tätä kulttuuria pidetään monesti esikelttiläisenä. Uurnakenttäkulttuuri oli tumuluskulttuuriakin sotaisampi, ja sen päälliköt vielä mahtavampia. Monesti uurnakenttäkulttuuri on kytketty niin sanottujen merikansojen hyökkäyksiin. Näitähän pidetään heettiläisten ja mykeneläisten sivilisaatioiden tuhoajina. Uurnakenttä-ihmiset eivät osanneet käsitellä rautaa, mutte heillä oli pitkät miekat, kypärät ja rintapanssarit, jotka olivat taistelussa ylivoimaisia sotakirvein aseistettuja vihollissotureita vastaan^[3].

Uurnakenttä-kelttiläisen kielimuodon kehittyminen lienee suurelta osin tapahtunut näiden kulttuurien keskuudessa.

Vasta noin 700 eaa. syntyi varsinaisesti kelttiläinen Hallstattin rautakulttuuri. Se levisi vuoteen 500 eaa. mennessä lähes koko Ranskaan, suureen osaan Espanjaa sekä Kaakkois-Britanniaan^[1].

Useimmat tutkijat uskovat, että varhaisrautakautinen Hallstattin kulttuuri Etelä-Saksan, Itävallan ja Itä-Ranskan alueella (noin 700—500 eaa.) oli ainakin osittain kelttiläinen. Hallstatt-kulttuuri muuttui La Tènen kulttuuriksi noin vuonna 500 eaa. Tämän jälkeen kelttiläistä väestöä levittäytyi tai kelttiläinen kieli omaksuttiin nykyiseen Ranskaan ja Belgiaan, Britteinsaarille sekä joihinkin Espanjan osiin. Myös Pohjois-Italiaan asettui suuri määrä kelttejä n. 400-200 eaa. Kelttien laajeneminen itään käynnistyi vasta noin 400 eaa. Keltit valtasivat suuren osan Englannista noin 400-200 eaa. Skotlannissa, Irlannissa, Ranskan Bretagnessa ja Länsi-Ineriassa oli vielä aiempaa esikelttiläistä uurnakenttäväkeä^[1]. Idässä eräät kelttiheimot etenivät Tonavaa pitkin kohti Balkania ja Mustaamerta noin 400-275 eaa. Jopa nykyisen Turkin alueelle päätyi yksi kelttiryhmä: galatalaiset. 300- ja 200-luvuilla eaa. Välimeren alueen korkeakulttuurit Italiassa ja Kreikassa joutuivat moneen otteeseen kelttien hyökkäysten kohteiksi.

Nykypäivän kelttiläiset vähemmistöt

1800-luvulta lähtien nationalismi johti kelttiläisen identiteetin syntyyn ja kelttiläisten kielten uuteen arvostukseen. Tämä näkyi sekä Britteinsaarten ja Bretagnen kelttiläisten vähemmistöjen keskuudessa että Yhdysvalloissa, jonne oli siirtynyt runsaasti irlantilaista ja skottilaista väestöä. Myös ranskalainen nationalismi alkoi korostaa maan gallialaista menneisyyttä.

1800-luvulla kelttiläisten kielten puhujien määrä alkoi kuitenkin jyrkästi laskea iiriä, kymriä ja gaelia äidinkielenään puhuvien väestöjen jouduttua voimakkaan englantilaistamispolitiikan kohteiksi. Myöskään Ranskan valtio ei gallialaisinnostuksesta huolimatta ollut suopea Bretagnen kelttiläistä kieltä kohtaan. Kielenvaihdoksista huolimatta kelttiläisillä alueilla syntyi voimakas kansallistunne, joka 1900-luvun kuluessa johti Irlannin itsenäisyyteen sekä separatistiseen liikehdintään Walesissa, Bretagnessa ja varsinkin Skotlannissa. Pyrkimys pitää kelttiläiset kielet ja perinteet elossa vaikuttaa myös Cornwallin ja Mansaaren kaltaisilla seuduilla.

Myös Pohjois-Espanjan alueella Galician ja Asturiasin maakunnissa väestö mieltää itsensä kelttien perillisiksi, vaikka näiden alueiden kielet eivät olekaan kelttiläisiä. Pohjois-Espanjassa on kuitenkin vahva kelttiläisperintö, ja se vaikuttaa nykypäivän kulttuuriin.

Kelttiläisromantiikka

Oma lukunsa on kelttiläisten perinteiden vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Jo keskiajalla kuningas Arthurin tarinat, joiden juuret löytyvät Britteinsaarten kelttiläisestä tarustosta, saivat suosiota eri puolilla Eurooppaa. 1500-luvulta lähtien roomalaisten tekstien kuvaukset muinaisista briteistä ja gallialaisista alkoivat kiehtoa sivistyneistön mielikuvitusta Englannissa ja Ranskassa.

Kansallisromanttinen keltti-innostus eli keltomania vaikutti 1800-luvulla voimakkaasti arkeologian kehitykseen. Runoilija W.B. Yeatsin kaltaiset taiteilijat saivat inspiraatiota kelttiläisestä historiasta ja sankaritarustosta. Kiinnostus kelttiläistä muinaisuskontoa (esim. druidit) kohtaan vaikutti osaltaan ns. uuspakanallisen liikkeen syntyyn. Näiden ilmiöiden seurauksena kelttiläisyydestä syntyi vahvasti romantisoituja mielikuvia, jotka siirtyivät vähitellen osaksi länsimaista populaarikulttuuria. Suomessakin tunnetaan paljolti juuri kelttiläiseen kansanperinteeseen ja mytologiaan perustuva fantasiakirjallisuus, irlantilainen kansanmusiikki ja "irkkupubit". Osaltaan tätä keltti-innostusta on levittänyt Hollywood, joka on ottanut monien menestyselokuviensa aiheeksi irlantilaisuuden, skottilaisuuden tai muut kelttiläiset teemat. Sarjakuvamaailmassa hyvin tunnettu fiktiivinen kelttisankari on 1960-luvulta lähtien ollut Asterix Gallialainen.

Kelttiläiset kielet nykyisin

Katso myös

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta keltit.

Viitteet

↑ ^1,0 ^1,1 ^1,2 Angus Konstam: Historical Atlas of Celtic world, ISBN 0-8160-4761-8, s. 16.
↑ CARTES DE L'EUROPE AU CHALCOLITHIQUE
↑ Historical Atlas of Celtic World, s. 14.

Kirjallisuutta

Kelttiläinen maailma

Katso myös: Galicia

Keltit

Sisällysluettelo